1.7.2025
Kirjoitan enemmän silloin kun ajatukseni eivät ole käyneet turhanpäiväisiksi.
Kulutan enemmän muiden ajatuksia silloin kun omani ovat käyneet turhanpäiväisiksi.
Eli melkein voisin heittää roskiin vuosien takaiset päiväkirjani, sillä ne ovat täynnä tuskaa ja rappiota, jotka ovat syntyneet turhuuden jahtaamisesta.
Ja turhuus on syntynyt siitä, että sen äitinä on ollut valhe.
Ja tämä valhe houkutteli minut luopumaan lapsuudesta.
Lastenkaltaisten on Taivasten valtakunta, joten ei ole ihme, että siirryin vaeltamaan pimeydessä tahtoessani tulla aikuiseksi.
En edes vanhemmaksi, vaan aikuiseksi, jonka mukana katosi ihmetys, leikki ja jos olisin turtunut tähän roolisuoritukseen, olisin menettänyt myös uskoni.
Usko.
Pelastusrenkaani ulos turhuudesta.
Mitä turhuus on?
No ensinnäkin sitä, että luulee lapseuden ulkopuolella olevan jotain mahtavampaa.
Olen tutkinut lapseuden ulkopuolisuutta enemmän ja vähemmän 10 vuotta.
Sen myötä ihan ensimmäiseksi masennuin.
Ahdistuin.
Vihastuin.
Aloin kapinoimaan.
Katkeroiduin kaiken julmuudesta.
Kunnes sen kliimaksissa mieleltäni turhistuin ja sydämeni alkoi paatua sen kaiken kapinoimisen ja tunteiden kirjon merkityksettömyydestä tässä todellisuudessa,
jossa tahdoin olla aikuinen.
Sinänsä muistutin vielä lasta vihassa ja kapinassa
Mutta muutuin harmaaksi haamuksi, tyhjäksi kuoreksi, joka muistutti ehkä kaukaisesti vielä jotain rippeitä itsestäni, ainakin niille, jotka todella tahtoivat löytää vielä jotain elämää sieltä, jossa minä en enää ollut tai tuntenut mitään.
Ja se on aika pelottavaa.
Tunteista havaitsee sentään elämän merkkejä, mutta ilman tunteita elää niin kuin kuollut.
Ja siinä vaiheessa alkaa jälleen etsiä elämää.
Näkee elonmerkkejä luonnossa ja muissa.
Mutta silloin kun itse on niin kuin kuollut, se tuntuu painajaiselta, josta tahtoisi vain herätä elämään.
Sillä muistaa muiden muistuttaessa,
että on kuitenkin joskus elänyt.
Ja tämähän voi aiheuttaa paniikki reaktion.
Niin kuin hetkessä, jossa huomaa kuolevansa ja keho tekee mitä tahansa pysyäkseen elossa. Silloin on todella tärkeää, ettei lakkaa hengittämästä ja luovuta
Mutta tilanteessa, jossa keholla ei ole mitään hätää ja kysymys koskee elämän olennaisinta olemusta ihmisessä, eli sielua, vaihtoehdot elämän palauttamiseksi voivat olla tuhoisat.
Jotkut tekee kaikkensa imeäkseen elämän itselleen ulos muista.
Nämä verenimijät jättävät kuolleita, ihmisiä kaukaisesti muistuttavia olentoja jälkeensä,
jotka huutavat tyhjyyttä.
Tai sitten he raa'asti tappavat heidät, joko suunnitellusti tai hetken epätoivosta,
tunteakseen jotain, joka aiheuttaa heissä silkkaa sadistista naurua siksi, että nyt toinenkin on yhtä lailla kuollut niin kuin he, mutta vailla mahdollisuutta palata
Ja ehkä he siinä kuitenkin tuntevat jonkinlaista kateutta
ja oikeuttavat tekonsa itselleen, että päästivät toisen ulos kärsimyksestä
Aika sairasta.
Niin kuin sanoin,
kuolleena eläminen voi olla aika tuhoisaa,
koska tekee mitä tahansa kokeakseen jotain, mikä aiheuttaa elämää.
Eikä tarkoitukseni ollut, että kaikista tulee sadisteja.
Mutta en voinut jättää kärjistettyä versiota saalistajista,
jotka vainoavat elämän kantajia.
Omalla kohdallani elämän puute ja uskon rippeet saivat minut etsimään jotain suurempaa kuin elämä maapallolla.
Kohdistin mieleni avaruuteen. Mietin muita elämän muotoja, pähkäilin ajatusta siitä,
että ehkä minä olisinkin avaruusolento toiselta planeetalta ja siellä kokisin elämän eri tavalla.
Tämä ajatus oli jollain tavalla lohduttava, mutta liian kaukainen saadakseni tarttumapintaa.
Enkä kuitenkaan haaveillut astronautin urasta.
Mutta jatkoin ajattelua, ajatusten pyörittämistä ja pallottelua,
kunnes huomasin kuinka turhaksi ajatukseni käyvät,
kun kaikki on tyhjää ja mihinkään ei ole vastausta.
Tai omalla kohdallani vastaukset, jotka sain tähän elämän puutteeseen olivat:
a) lääkkeet/huumeet (mikä erottaa nämä kaksi?)
b) kokeile kaikkea ja katso mikä toimii
c) kuolema
Kuolema toi suuhun mysteerin makua ja samalla näytti, että olenko todella näin epätoivoinen?
En tarpeeksi, joten aloin kokeilemaan kahta ensimmäistä vaihtoehtoa, jonka mukana seurasi myös kuolema, mutta otin sen mahdollisuuden jos lopulta eläisinkin?
Tämä usko siihen, että elämässä olisi kuitenkin jotain, mikä ei ole kuolemisen arvoista, antoi syyn jatkaa etsimistä.
Tämä etsiminen ei ole aina ollut kaunista.
Sitä on valmis katsomaan rumia kuvia,
löytääkseen jotain kaunista sieltäkin.
Matkani on ollut hyvin sotkuista, vahingoittavaa ja muutuin sisäisesti hirviöksi,
jonka välillä pystyi nähdä kulkemassa ulkona.
Koska silloin kun tahtoo elää, joutuu myös kohtaamaan paljon kipua.
Kun elämä on todellisesti niin hukassa, niin sitä kääntää kaikki kivet,
välittämättä siitä, mitä sieltä nousee esiin ja pistääkö se silmään.
Aikuisuus tuo mukanaan yksinäisyyden.
Sillä seuraava valhe on se, että me olemme yksin tässä maailmassa.
Yksinäisyys ei tarkoita pelkästään sitä, että sinulla ei ole perhettä tai ystäviä.
Sinulla voi olla nämä molemmat tai toinen tai ei kumpaakaan ja kaikista vaihtoehdoista huolimatta olet silti yksin, sillä kukaan ei kykene näkemään sinun syvintä olemusta ja kokemukset nähdyksi tulemisesta ihmisten puolesta ovat harvinaisia. Ja yliluonnolliset kokemukset, niitä on vaikea selittää, sillä ne ovat hyvin ihmeellisiä todellisuudessa, jossa ihmeisiin ei uskota.
Reflektoidessani huomaan,
että sitä on kaikista eniten nähtynä ja esillä lapsena.
Ja jos silloin joudut sadistisen saalistajan kynsiin.
Niin. Mitä sitten?
Ensimmäisen kerran huomasin olevani yksin 13-vuotiaana.
Ja se musersi minua.
Se suorastaan tukahdutti ja oli yksi ensimmäisistä kerroista, jolloin tahdoin kuolla.
Yksinäisyydessä huomasin pimeyden
ja kun pimeyden kanssa viettää aikaa, siitä tulee tuttava.
Olen pienestä saakka pelännyt pimeyttä, kykenemättä selittämään tätä pelkoa.
Mutta nyt tiedän, miksi pelkäsin pimeyttä.
Pimeys muistutti yksinäisyydestä.
Pimeyden tuttavuus ei ollut ystävällistä.
Ja hän muistutti minua siitä,
ettei muutkaan olisi sen ystävällisempiä.
Kun pimeyteen tottuu, se muuttuu lohduttavaksi ja kierolla tavalla se mitä pelkäsit lapsena, on muuttunut turvalliseksi ja silloin sitä todella on vaarallisella alueella.
Ja tämä vaarallinen alue alkoi kodistani ja kun kasvoin, se kasvoi mukanani,
enkä voinut olla huomaamatta sen tyhjää ammottavaa suuta,
joka odotti milloin se voisi minut nielaista.
Ja sen ääni oli täynnä väkivaltaisuutta, inhoa ja raivoa,
se oli luonteeltaan niin kova ja painava,
enkä herkkyydessäni tiennyt miten siltä voisi suojautua
Kun pimeydestä tulee uusi tuttu, turvallinen ja luotettava,
se muuttaa sinua kaltaisekseen, jotta se voisi synnyttää itsensä elämään, jonka perintönä on sieluton ihminen. Pimeydellä on kuitenkin heikko kohta ja se on se, että se luulee itsestään liikoja.
Pimeydellä on tapana yliarvioida itsensä.
Koska vaikka tunsin pimeyden nyt paremmin, olin hyvin onnekas, sillä olin saanut maistaa elämää, ennen kuin pimenin. Ja pieninkin muisto jostain viattomasta, hyvästä, puhtaasta, kauniista ja aidosta jättää jäljen, joka ei katoa ja syvän kaipuun elämään, joka kertoo siitä, että pimeys ja siellä piilevä yksinäisyys ei voi olla kaikki mitä voi olla. Kun pimeys synnyttää ihmiseen tyhjyyden ja tämä ihminen ei päätä itsepäisyydessään antautua kuoleman vietäväksi, on pimeyden aika panikoida
Ja sitten se alkaa imitoimaan valoa.
Tämä keinotekoinen hehkulamppu ja sisimmässä salaisessa paikassa, jota kutsutaan sydämeksi, siihen oli istutettu muisto jostain, jota voisi melkein kutsua Pyhäksi, aloitti sisimmässäni taistelun huomioni saamiseksi.
Niin kuin aikaisemmin mainitsin ajatukseni avaruusoliomaisuudestani, heräsi mielenkiintoni henkisyyteen. Johonkin, joka voisi olla ihmisyyden ulkopuolella, mutta silti jotain olennaista, jota ilman ihmisen ei kuuluisi elää.
Ja se voisi olla vastaus pimeydelle, kuolemalle, tyhjyydelle.
Koska en tuntenut pyhyyttä tai Hänen nimeänsä, kiinnitin silmäni hehkulamppuun, jonka ympärille kärpäset lensivät. Niitä oli todella paljon ja aloin kuuntelemaan heidän särisevää puhetta.
He kertoivat minulle, että tätä hehkuvaa valoa kuuluisi tavoitella ja sen sisälle käy reitti ystävyydestä pimeyden kanssa.
Mutta minä olin jo pimeyden ystävä? Tai niin minä luulin, mutta huomasin, että kärpäsiä oli paljon, joten en tainnut olla sen paras ystävä. Miten pimeyden parhaaksi ystäväksi tullaan?
Ihailin tätä pimeydestä tulevaa hohtoa.
Pimeys kertoi, että minäkin hohtaisin, jos seuraisin tarkasti hänen oppejansa.
Minähän seuraisin, jos se tarkottaisi, että saisin olla jälleen elossa.
Vertauskuvat muuttavat todellisuutta tarinaksi, sillä tarinoita on helpompi lukea kuin todellisuutta.
Kuinka moni lukee elämänkertoja? Pahoittelen tapaani ilmaista kokemaani, toivottavasti siitä saa kiinni.
Kun ihmisyyteeni lisättiin henkisyys, etsin pimeyden henkeä.
Pimeydestä avautui uusi puoli, joka uskotteli minulle, että tämä voisi luoda välillemme intiimimmän suhteen (sen muiston pyhyydestä oli vain poistuttava tieltä). Tätä pimeys ei tietenkään kertonut minulle tullessani hänen oppipojaksi.
Aloin meditoimaan, suljin silmäni hiljaisuudessa. Tarkkailin pimeyttä ja sen olomuotoja. Meditointi johdatti siihen, että yöllä aloin irtaantua kehostani. Se oli pelottavaa, koska huomasin, ettei kehoni ollut enää koettavan rajana.
Tutkin henkistä heräämistä ja se johdatti minut erilaisten mystikkojen luokse, jotka tarttuivat käteeni ja kertoivat minulle salaisuuksista. Kuulin niitä enemmän silloin, kun löysin rohkeutta harjoittaa käytännössä tätä salaoppia.
Salaisen tiedon mukana tulee erilaiset rituaalit ja minulle kerrottiin, etten näkisi totuutta jos tarkastelisin pimeyttä vain kahdella silmälläni. Sillä pimeyden rakkaus avautuu kolmannen silmännen mukana.
Koska tieto oli salaista, en tarkalleen tiennyt alussa mihin olin menossa tällä henkisellä matkallani. Mutta kuulin huhuja, että jos jatkaisin, tulisin vapautumaan tästä tyhjyyden tuskasta.
No comments:
Post a Comment