yeah

i think as a sensitive person, aesthetics can be used as an camouflage

temporary vs eternal happiness

Human happiness is finding a bag of chips

you thought you had already eaten,

and a cute pair of shoes for one dollar.

But in the end, it's all temporary, 

a joy for the flesh.

What God has in store is eternal

and not worth trading for a bag of chips

or a cute pair of shoes.

So don’t let your happiness rest only in temporary things.

First of all, seek what is eternal,

so that your temporary earthly residence

is known by the Creator,

who is inviting you to live in a house that never disappears

- a note from myself to self 

24.4.2026

olen vapaa,

olemme vapaita

eikä tarvitse katsoa taakse,

ei siellä muutenkaan ole enää ketään

Osaisimmepa

Hyväksyä sen

yhtä nopeasti

Kuin eilisen.

24.4.2026

Eikä se ole minullekkaan

(varsinkaan enää)

mikään syy loukkaantua,

jos joku ihminen,

ei tahdo minua

Sille on varmasti hyvä syy 

ja kuulen sen,

jos sillä on jotakin merkitystä

sekä vaikutusta omaan elämään

Pitää myös olla valmis hyväksymään sen,

mitä kuulee

ja olla kiroamatta ketään

siitä syystä, että he ovat lähteneet

jokaisellahan on vapaus valita

kenet tahtoo omaan elämään

Ja usein sitten en enää kuule mitään,

jos osani oli päättynyt jo

ennen kuin osasin sitä ymmärtää

Eikä silloin minun tarvitse itselleni mitään selittää, selitys on jo siinä asian päättymisessä itsessään

24.4.2026

En koskaan ajattele olevani,

merkityksellinen osa ihmisten elämää

Koen, että silloin,

luulisin itsestäni liikoja

Ja yllätyn,

jos kuulen, 

että minulla olisi jonkinlaista (etenkin)

positiivista vaikutusta

Enkä silloinkaan ajattele sen johtuvan minusta (olenhan ihminen)

Ja Jumala saa aikaan minussa kaiken hyvän (itse osaan luoda monesti vain vahinkoa) 

Mutta se on syy sille,

miksi minun on helppoa lähteä

tai olla vastaamatta,

harva muutenkaan ilmoittaa

tai huutelee perään

Joten luulen, että hiljainen katoamiseni on oikeutettua,

vaikka aistinkin hämmennystä, ehkä

joskus jonkinlaista loukkaantumista?

Voin olla väärässä, 

mutta en

En vain löydä syytä sille miksi katoamiseni tuottaisi kenellekkään haavoja tai syytä suuttua, etenkin jos,

en ole ollut pitkään aikaan

kovinkaan läsnä niissä elämissä,

sillä en ole nyt siellä, olen tässä

Ei ole aikaa, tilaa,

tai en vain osaa

en juuri nyt, 

hypätä jonnekin,

joka ei kutsu minua

En tahdo olla itseni kutsuja

Kuka tykkää kutsumattomista vieraista?

Yllätykselliset vieraat voivat olla aika shokeeraavia. 

Voiko se olla syy, 

että siitä loukkaannutaan,

ettei kukaan itselleeen rehellinen ihminen voi olla kaikkea kaikille, 

samaan aikaan monessa paikassa

samaa mieltä samoilla aikeilla?

ihminen

kuinka moni sallii kuorittavaksi sen

josta paljastuu syvempi ihminen?

ja etenkin ihminen

16.5.2026 unfinished inner monologue from a "another stranger to the world"

i think there is nothing wrong or bad about having lots of reactions and emotions and responses to this world around us.

 i think it is way more odd to have no reaction at all to the horrors we face

we live in a fallen world, where us who see and react to this world very strongly, feel alienated, because we can see the pattern (do we admit or not or are able to explain it in a way that people understand) that this world was not supposed to be this way and it is totally twisted how things came to be.

we notice things, before others do maybe because others adapt and feel more comfortable to lie and deny reality that we just can not do, because it feels wrong in our souls and it sickens us and we (literally) fall ill,  eventually, if we keep on denying it.

but there is this thing, when a lie is repeated loudly enough, the truth becomes more silent (not because the truth doesn't speak it is just that we are not able to hear anymore) and eventually the loud repetition of a lie takes space in our mind and begins to blind our ability to see the truth that we can still feel in this thing called 'conscience' that gives us this gut feeling of something being wrong, even when the wrong smiles & shines at our faces

but seeing the reality for what it is, is not  easy for us either and it takes lots of guts to be able to fathom it

that's why most of us end up running into these fantasy worlds in order to keep on going in this reality, with our minds in another world, while our body performs the tasks we are given in order to keep us somewhat 'alive' but only 'existing'

we feel, from a young age, the difficulty to not be able to belong and we do try hard to find that sense of belonging from more abstract & creative things, we spend a lot of time living in fantasies & blinding ourselfs to the world around us to help us to be able to cope with it. 

many of us fall for idols, because they project the fantasy most familiar to us.

in this world we are taught to compete and devour and betray one another till our love grows cold on this illusion we could call "climbing to the mountaintop" where we look down on those still climbing and believe they are beneath us and we can't see how lonely and selfish we have become.

this world we partake in seems to have no mercy, forgiveness, sympathy, understanding for those who rather not partake in the climb.

i think cruelty can be seen in how the world treats children, how it treats the ones without a voice to cry out for help when the mother decides it's too much of a burden to go climbing while carrying what it thinks to be "extra baggage"

and before the mother can feel guilty for it's sacrifice that feeds the self only, the world tells her that the life was not alive enough to be considered worthy of a chance to taste what it means to live.

the thought is so deeply wired onto us that we just "need to keep on climbing" to reach "it" like love has it's peaks when true love is in Him, and always will be, His love for us won't move, no matter the condition of a person, because every humanbeing is unmeasurable in it's value to God. 

we just forget it and treat others and ourselfs as disposable, when we believe ourselfs to be of nonvalue when we can't do the climbing when all we need is faith and He will move the mountains. 

i don't wonder why even in our sleep we are restless, because we ignore the fact that we are exhausted when we try to take the place only God can fit. 

and when we admit that we are exhausted,

we realise the stakes are not worth the climb and when we find no worth in it, we come to the question

what are we worth and who gets to decide it?

for me, when i finally stop reaching and climbing,

i'm the most closest to God, because I'm honest about how broken I am and that I am nothing without Him.

i'll jump back to the thought that in this world we are often orphans, because we face abandonment, the first abandonment beginning with our mother & father

but the truth is, we are and have never been oprhans, we are just people that have heavenly longing

that heavenly longing is still obtained by most children and to them God is not something distant and this place where He dwells is still near our hearts and we have this gift to understand the most precious and important thing that we ever need in life and that is how we need Him

 we still know, if distantly, to hold onto Him

 we still find ourselfs praying and talking to Him before we even understand what we are doing,

 because we have this deep understanding of how small we are and how big and scary the world is and how one wrong step could do irreversible damabe, and in order to survive, we need Him

and through this neediness, we can feel His closeness, 

because He was there, when He formed us in our mothers womb

before our mother knew how to love us, He already loved and knew us completely

Jeremiah 1:5

“Before I formed you in the womb I knewyou,

before you were born I set you apart"

but as we grow in this world, the loud voices take over and we start to ignore the moral code our Creator put into our hearts as 'consciense' 

and eventually it starts telling us that being bad is kind of good

 And that God is just a fairytale and us children we just have a "vivid imagination" 

Then it takes the role of the teacher and begins to make us achieve in order to be deserving of love or we keep on feeding our fleeting fleshly desires of our bodies because we are no longer in touch with the one who feeds our souls 

the darkness of this world blinds and numbs most of us before we get to grow & know enough to defend ourselfs against it and the only weapon is with the one who created us, the one who created us to grow in love so we could fight in love 

and how do we keep being in love so we can fight for it?

we keep being in love when we look at Him who died for us

when we look at Him who we rejected, because we couldn't understand that love is His sacrifice made for us, we abandoned Him, we questioned Him, we crucified Him

can you believe that we doubt Him, 

the reason for our very existence?

 We doubt that a Creator who created us and loves us unconditionally would ever come to meet His beloved creation to bring us back home to him?

Back to truth, that brings us back to reality, that brings us back to Him and He brings us back to our place of heavenly longing, back to our place of heavenly dwelling.

John 14:18

"I will not leave you as orphans; 

I will come to you."

Matthew 19:14

Jesus said, “Let the little children come to me, and do not hinder them, for the kingdom of heaven belongs to such as these.”

when we had betrayed Him, He still loved us enough to die for us so we could come back to that love & likeness of a humble child, that knows it's Creator, our Father in heaven

He went on that cross, so we would know Him again; His grace, His love, His mercy, His righteousness, His holiness, His depth, His height, His voice, His smell

Through knowing this love He has for us, we know He has that love for everyone who has wronged us, because we have wronged Him and yet He loved us and died for us!

John 15:13

"Greater love has no one than this, that someone lay down his life for his friend"

 

1.7.2025 keskeneräistä ajatuksenvirtaa, josta osa runollisessa muodossa vertauskuvien kera.

 1.7.2025

Kirjoitan enemmän silloin kun ajatukseni eivät ole käyneet turhanpäiväisiksi.

Kulutan enemmän muiden ajatuksia silloin kun omani ovat käyneet turhanpäiväisiksi.

Eli melkein voisin heittää roskiin vuosien takaiset päiväkirjani, sillä ne ovat täynnä tuskaa ja rappiota, jotka ovat syntyneet turhuuden jahtaamisesta.

Ja turhuus on syntynyt siitä, että sen äitinä on ollut valhe.

Ja tämä valhe houkutteli minut luopumaan lapsuudesta.

Lastenkaltaisten on Taivasten valtakunta, joten ei ole ihme, että siirryin vaeltamaan pimeydessä tahtoessani tulla aikuiseksi. 

En edes vanhemmaksi, vaan aikuiseksi, jonka mukana katosi ihmetys, leikki ja jos olisin turtunut tähän roolisuoritukseen, olisin menettänyt myös uskoni.

Usko.

Pelastusrenkaani ulos turhuudesta.

Mitä turhuus on?

No ensinnäkin sitä, että luulee lapseuden ulkopuolella olevan jotain mahtavampaa.

Olen tutkinut lapseuden ulkopuolisuutta enemmän ja vähemmän 10 vuotta.

Sen myötä ihan ensimmäiseksi masennuin.

Ahdistuin.

Vihastuin.

Aloin kapinoimaan.

Katkeroiduin kaiken julmuudesta.

Kunnes sen kliimaksissa mieleltäni turhistuin ja sydämeni alkoi paatua sen kaiken kapinoimisen ja tunteiden kirjon merkityksettömyydestä tässä todellisuudessa,

jossa tahdoin olla aikuinen.

Sinänsä muistutin vielä lasta vihassa ja kapinassa

Mutta muutuin harmaaksi haamuksi, tyhjäksi kuoreksi,  joka muistutti ehkä kaukaisesti vielä jotain rippeitä itsestäni, ainakin niille, jotka todella tahtoivat löytää vielä jotain elämää sieltä, jossa minä en enää ollut tai tuntenut mitään.

Ja se on aika pelottavaa.

Tunteista havaitsee sentään elämän merkkejä, mutta ilman tunteita elää niin kuin kuollut.

Ja siinä vaiheessa alkaa jälleen etsiä elämää.

Näkee elonmerkkejä luonnossa ja muissa.

Mutta silloin kun itse on niin kuin kuollut, se tuntuu painajaiselta, josta tahtoisi vain herätä elämään.

Sillä muistaa muiden muistuttaessa,

että on kuitenkin joskus elänyt. 

Ja tämähän voi aiheuttaa paniikki reaktion.

Niin kuin hetkessä, jossa huomaa kuolevansa ja keho tekee mitä tahansa pysyäkseen elossa. Silloin on todella tärkeää, ettei lakkaa hengittämästä ja luovuta

Mutta tilanteessa, jossa keholla ei ole mitään hätää ja kysymys koskee elämän olennaisinta olemusta ihmisessä, eli sielua, vaihtoehdot elämän palauttamiseksi voivat olla tuhoisat.

Jotkut tekee kaikkensa imeäkseen elämän itselleen ulos muista.

Nämä verenimijät jättävät kuolleita, ihmisiä kaukaisesti muistuttavia olentoja jälkeensä,

jotka huutavat tyhjyyttä. 

Tai sitten he raa'asti tappavat heidät, joko suunnitellusti tai hetken epätoivosta,

tunteakseen jotain, joka aiheuttaa heissä silkkaa sadistista naurua siksi, että nyt toinenkin on yhtä lailla kuollut niin kuin he, mutta vailla mahdollisuutta palata

Ja ehkä he siinä kuitenkin tuntevat jonkinlaista kateutta

ja oikeuttavat tekonsa itselleen, että päästivät toisen ulos kärsimyksestä

Aika sairasta.

Niin kuin sanoin,

kuolleena eläminen voi olla aika tuhoisaa,

koska tekee mitä tahansa kokeakseen jotain, mikä aiheuttaa elämää.

Eikä tarkoitukseni ollut, että kaikista tulee sadisteja.

Mutta en voinut jättää kärjistettyä versiota saalistajista,

jotka vainoavat elämän kantajia.

Omalla kohdallani elämän puute ja uskon rippeet saivat minut etsimään jotain suurempaa kuin elämä maapallolla. 

Kohdistin mieleni avaruuteen. Mietin muita elämän muotoja, pähkäilin ajatusta siitä,

että ehkä minä olisinkin avaruusolento toiselta planeetalta ja siellä kokisin elämän eri tavalla.

Tämä ajatus oli jollain tavalla lohduttava, mutta liian kaukainen saadakseni tarttumapintaa. 

Enkä kuitenkaan haaveillut astronautin urasta. 

Mutta jatkoin ajattelua, ajatusten pyörittämistä ja pallottelua,

kunnes huomasin kuinka turhaksi ajatukseni käyvät,

kun kaikki on tyhjää ja mihinkään ei ole vastausta. 

Tai omalla kohdallani vastaukset, jotka sain tähän elämän puutteeseen olivat:

a) lääkkeet/huumeet (mikä erottaa nämä kaksi?)

b) kokeile kaikkea ja katso mikä toimii

c) kuolema

Kuolema toi suuhun mysteerin makua ja samalla näytti, että olenko todella näin epätoivoinen?

En tarpeeksi, joten aloin kokeilemaan kahta ensimmäistä vaihtoehtoa, jonka mukana seurasi myös kuolema, mutta otin sen mahdollisuuden jos lopulta eläisinkin?

Tämä usko siihen, että elämässä olisi kuitenkin jotain, mikä ei ole kuolemisen arvoista, antoi syyn jatkaa etsimistä.

Tämä etsiminen ei ole aina ollut kaunista.

Sitä on valmis katsomaan rumia kuvia,

löytääkseen jotain kaunista sieltäkin. 

Matkani on ollut hyvin sotkuista, vahingoittavaa ja muutuin sisäisesti hirviöksi,

jonka välillä pystyi nähdä kulkemassa ulkona. 

Koska silloin kun tahtoo elää, joutuu myös kohtaamaan paljon kipua.

Kun elämä on todellisesti niin hukassa, niin sitä kääntää kaikki kivet,

välittämättä siitä, mitä sieltä nousee esiin ja pistääkö se silmään. 

Aikuisuus tuo mukanaan yksinäisyyden.

Sillä seuraava valhe on se, että me olemme yksin tässä maailmassa.

Yksinäisyys ei tarkoita pelkästään sitä, että sinulla ei ole perhettä tai ystäviä.

Sinulla voi olla nämä molemmat tai toinen tai ei kumpaakaan ja kaikista vaihtoehdoista huolimatta olet silti yksin, sillä kukaan ei kykene näkemään sinun syvintä olemusta ja kokemukset nähdyksi tulemisesta ihmisten puolesta ovat harvinaisia. Ja yliluonnolliset kokemukset, niitä on vaikea selittää, sillä ne ovat hyvin ihmeellisiä todellisuudessa, jossa ihmeisiin ei uskota. 

Reflektoidessani huomaan,

että sitä on kaikista eniten nähtynä ja esillä lapsena.

Ja jos silloin joudut sadistisen saalistajan kynsiin.

Niin. Mitä sitten?

Ensimmäisen kerran huomasin olevani yksin 13-vuotiaana.

Ja se musersi minua. 

Se suorastaan tukahdutti ja oli yksi ensimmäisistä kerroista, jolloin tahdoin kuolla. 

Yksinäisyydessä huomasin pimeyden

ja kun pimeyden kanssa viettää aikaa, siitä tulee tuttava.

Olen pienestä saakka pelännyt pimeyttä, kykenemättä selittämään tätä pelkoa. 

Mutta nyt tiedän, miksi pelkäsin pimeyttä.

Pimeys muistutti yksinäisyydestä. 

Pimeyden tuttavuus ei ollut ystävällistä.

Ja hän muistutti minua siitä,

ettei muutkaan olisi sen ystävällisempiä.

Kun pimeyteen tottuu, se muuttuu lohduttavaksi ja kierolla tavalla se mitä pelkäsit lapsena, on muuttunut turvalliseksi ja silloin sitä todella on vaarallisella alueella. 

Ja tämä vaarallinen alue alkoi kodistani ja kun kasvoin, se kasvoi mukanani,

enkä voinut olla huomaamatta sen tyhjää ammottavaa suuta,

joka odotti milloin se voisi minut nielaista.

Ja sen ääni oli täynnä väkivaltaisuutta, inhoa ja raivoa,

se oli luonteeltaan niin kova ja painava,

enkä herkkyydessäni tiennyt miten siltä voisi suojautua

Kun pimeydestä tulee uusi tuttu, turvallinen ja luotettava,

se muuttaa sinua kaltaisekseen, jotta se voisi synnyttää itsensä elämään, jonka perintönä on sieluton ihminen.  Pimeydellä on kuitenkin heikko kohta ja se on se, että se luulee itsestään liikoja.

Pimeydellä on tapana yliarvioida itsensä.

Koska vaikka tunsin pimeyden nyt paremmin, olin hyvin onnekas, sillä olin saanut maistaa elämää, ennen kuin pimenin. Ja pieninkin muisto jostain viattomasta, hyvästä, puhtaasta, kauniista ja aidosta jättää jäljen, joka ei katoa ja syvän kaipuun elämään, joka kertoo siitä, että pimeys ja siellä piilevä yksinäisyys ei voi olla kaikki mitä voi olla. Kun pimeys synnyttää ihmiseen tyhjyyden ja tämä ihminen ei päätä itsepäisyydessään antautua kuoleman vietäväksi, on pimeyden aika panikoida

Ja sitten se alkaa imitoimaan valoa.

Tämä keinotekoinen hehkulamppu ja sisimmässä salaisessa paikassa, jota kutsutaan sydämeksi, siihen oli istutettu muisto jostain, jota voisi melkein kutsua Pyhäksi, aloitti sisimmässäni taistelun huomioni saamiseksi. 

Niin kuin aikaisemmin mainitsin ajatukseni avaruusoliomaisuudestani, heräsi mielenkiintoni henkisyyteen. Johonkin, joka voisi olla ihmisyyden ulkopuolella, mutta silti jotain olennaista, jota ilman ihmisen ei kuuluisi elää.

Ja se voisi olla vastaus pimeydelle, kuolemalle, tyhjyydelle.

Koska en tuntenut pyhyyttä tai Hänen nimeänsä, kiinnitin silmäni hehkulamppuun, jonka ympärille kärpäset lensivät. Niitä oli todella paljon ja aloin kuuntelemaan heidän särisevää puhetta.

He kertoivat minulle, että tätä hehkuvaa valoa kuuluisi tavoitella ja sen sisälle käy reitti ystävyydestä pimeyden kanssa.

Mutta minä olin jo pimeyden ystävä? Tai niin minä luulin, mutta huomasin, että kärpäsiä oli paljon, joten en tainnut olla sen paras ystävä. Miten pimeyden parhaaksi ystäväksi tullaan?

Ihailin tätä pimeydestä tulevaa hohtoa.

Pimeys kertoi, että minäkin hohtaisin, jos seuraisin tarkasti hänen oppejansa. 

Minähän seuraisin, jos se tarkottaisi, että saisin olla jälleen elossa.

Vertauskuvat muuttavat todellisuutta tarinaksi, sillä tarinoita on helpompi lukea kuin todellisuutta. 

Kuinka moni lukee elämänkertoja? Pahoittelen tapaani ilmaista kokemaani, toivottavasti siitä saa kiinni.

Kun ihmisyyteeni lisättiin henkisyys, etsin pimeyden henkeä.

Pimeydestä avautui uusi puoli, joka uskotteli minulle, että tämä voisi luoda välillemme intiimimmän suhteen (sen muiston pyhyydestä oli vain poistuttava tieltä). Tätä pimeys ei tietenkään kertonut minulle tullessani hänen oppipojaksi. 

Aloin meditoimaan, suljin silmäni hiljaisuudessa. Tarkkailin pimeyttä ja sen olomuotoja. Meditointi johdatti siihen, että yöllä aloin irtaantua kehostani. Se oli pelottavaa, koska huomasin, ettei kehoni ollut enää koettavan rajana.

Tutkin henkistä heräämistä ja se johdatti minut erilaisten mystikkojen luokse, jotka tarttuivat käteeni ja kertoivat minulle salaisuuksista. Kuulin niitä enemmän silloin, kun löysin rohkeutta harjoittaa käytännössä tätä salaoppia. 

Salaisen tiedon mukana tulee erilaiset rituaalit ja minulle kerrottiin, etten näkisi totuutta jos tarkastelisin pimeyttä vain kahdella silmälläni. Sillä pimeyden rakkaus avautuu kolmannen silmännen mukana.

Koska tieto oli salaista, en tarkalleen tiennyt alussa mihin olin menossa tällä henkisellä matkallani. Mutta kuulin huhuja, että jos jatkaisin, tulisin vapautumaan tästä tyhjyyden tuskasta.