se helmikuu

Sinä yönä, hätkähdin kuin salamaniskusta, viiltävä viima kulki, löysi tien luokseni, kuiskutti korvaani oman arvoituksensa.

Jostain syystä tähän kohtaamiseen valikoitui minä, tapaamaan tappavaa kylmyyttä, kuilussa ammottavaa tyhjyyttä, vailla vertojaan, en löytänyt sieltä rotkosta loppua, huusin, ja niin se kaikui vaan kaikumistaan. En voi esittää, ettenkö pelästynyt.

Ja kun se ihmistä koskettaa, ja on koskettanut, se tyhjyys, niin sitä on pakko yrittää täyttää, jottei tunne itsensä katoavan, vajoavan pimeyteen, vailla tietoa miten palata entiselleen. 

Kohtelemme tyhjyyttä kuin ilmapalloja, etsimme pumpun, saadaksemme täytettä, vaikka tiedämme kuitenkin, että vähitellen sihahdellen hiljalleen se kuitenkin tyhjenee jälleen ja joskus poksahtaa täydessä voimassaan, säikäyttää vieressäolevan puhaltajan siihen mitä teemme.

Olet ensimmäinen elämässäni, joka päätti luopua tästä prosessista.

Sinä luovuit täytteen etsinnästä, hyppäsit tyhjyyteen, enkä voinut hypätä perässä, vaikka joskus luulin tahtovani sitä (en kuitenkaan tarpeeksi, en kuitenkaan liian oikeasti)

Elämäsi tapahtumat olivat kuin kohtaus tippuvasta lentokoneesta, jossa sinä, muiden keskellä, ainoana, et suostunut laittamaan eteesi pudonnutta happinaamaria. 

Tiesit tuhon tulevan, etkä tahtonut jatkaa syöksymistä, voi kunpa kaltaistasi voisi suojella ja mahdollisuus olikin, että, ehkä, kyllä, mutta ei kuitenkaan, sinä tahdoit lentää, vaikka et tahtonutkaan lennon tapahtuvan lentokoneessa, sekö se oli asian ydin, se ongelma, jälleen ne rajat, jälleen ne ihmisen elämän kulkusuunnat ja kiitoradat ja jälleen se osa meissä, joka toivoo, että olisimme lintuja, voi niin minäkin välillä toivoisin, että voisin lentää pois, mutta minä kuitenkin tarvitsen laskuvarjoa...

mutta jos olisin lintu, sallin hetken itseni sitä kuvitella, kuinka heräisin siivet selässä ja kukaan ei estäisi minua lentämästä pois kauas maanpinnalta, katsoa kuinka kaikki muuttuu kaukaisiksi pisteiksi, joita en enää niinkään hahmota, ehkä silloin se ei sattuisi, ei merkitsisi niin paljoa niin kuin täällä alhaalla, jossa kaikki ovat punoutuneet toisiinsa tavalla, jota ei voi rikkoa, emme voi erottaa toisiamme toisistamme, jaamme samoja soluja, koskemme, vaikka emme koskisi kertaakaan ja joku pitää romanssin alkua syljen vaihtona, väittäisin jotain muuta, väittäisin, että se alkaa jo kauan ennen, olemme jättäneet jälkemme ennen kuin huomaamme ja kun huomaamme, voimme yrittäää peitellä todisteita perässämme, mutta silti, se kaikki loistaa meidän kasvoista, kaikki, mikä on merkinnyt ja edelleen merkitsee jotakin, on esillä, niin paljaana, että joskus tahtoisin vain kiljua, että siinä se on, se paljas kohta, jonka kaikki näkevät, mutta kukaan ei sano, koska he pelkäävät ja koska minä pelkään ja vapisen, kun kohtaan sen, samalla ollen helpottunut, että emme ole yksin tässä vuorovaikutuksessa.